Jos se on kivaa, se on järkevää

Lukioajoilta tuttu lauantai-illan kombo, eli hikinen rääkkisalitreeni ja siitä kotiin saunaan. Toimii edelleen. Miksi?

Liikunta-alan kuplassa välillä väsyttää fysiikan optimointi, mittaaminen ja nousujohteisuuden hakeminen. Mikä on tietty ymmärrettävää ja kuuluu asiaan. Mutta mitä tietoisemmaksi olen tullut siitä, miten "pitäisi" treenata, sitä korkeammalle kynnys on noussut edes mennä salille. Mitä enemmän asetan mitään tavoitteita, noudatan saliohjelmia tai merkkaan ylös painoja, sitä tylsemmäksi treeni minulle käy. Tämä, mikä monia nimenomaan motivoi treenaamisessa, vie minulta innon. Vaikka tykkään hifistellä tietyissä asioissa, olen tajunnut että tämä ei ole yksi niistä. 

Kyllä kehityskin motivoi, mutta vain tehty treeni voi sitä antaa

Tykkään treenata salilla aika intuitiivisesti, mitä milloinkin mieli tekee; vetäviä ja työntäviä sekaisin, pitkiä sarjoja, liian lyhyitä palautuksia, tehdä failureen saakka. Ei varmasti fysiikan kehittämisen kannalta parasta mahdollista, mutta oman treeni-innon kannalta kantavaa. Salitreeniltä haluan yleensä hikoilua, hyvää musiikkia, poltetta, kehon ja mielen rajojen sörkkimistä ja endorfiinituotannon stimulaatiota. Kyllä kehityskin motivoi, mutta vain tehty treeni voi sitä antaa. Mieluummin treenaan vähän boheemisti ja motivoituen kuin järkevästi ja pakkopullana. Sitäpaitsi eikö järkevää ole se, mistä tulee hyvä fiilis ja järjetöntä se, mikä tappaa mielenkiinnon? Liikunnan soisi kuitenkin lähtökohtaisesti olevan kivaa, ei sitä muuten jaksa.

Minun mielenterveydelle liikunta on parantavaa balsamia, ja jos teen liikunnasta liian vaikeaa, niin sitten ollaankin sellaisessa krampissa, että ei huvita liikkua ja elämä on vaikeaa.

Että liikuntakynnystä on minun puolesta lupa madaltaa ihan niin alas kuin tarvii. Saa tehdä vain joitain, vaikkei olisi mitään ohjelmaa tai tavoitetta. Ihan sama mitä se on, mutta jos se on kivaa, niin se on järkevää.