Ihanat endorfiinit

Liikunnan jälkeinen hyvä olo – tuo ah-niin-kulunut klilsee, mutta silti totta. Mitä tuo hyvä olo minulle tarkoittaa?

Rakastan salitreenaamista ja etenkin sen jälkeistä oloa. Lukioaikoinani hurahdin salitreeniin ihan täysillä ja raudan nostelu olikin odotettu päivän kohokohta ja suuntasin vähintään kolmesti viikossa intoa täynnä ja ongelmitta muina punttimimmeinä kohti lähisalia. Nykyään on työt, opinnot, kotityöt, aikatauluttamiset, kaikki se arjen kakofonia. Harvoin on enää sellaista hetkeä, että on täydellinen salillelähtö-fiilis. 

Kun kaiken sen keskellä lähtee silti, muistaa treenaamisen hienouden. Pääsee omassa pääkopassa sille taajuudelle, että on ylpeä itsestään. On tyytyväinen, että lähti, että teki, että edisti omaa hyvinvointia, vaikka aluksi ei huvittanut. Että pystyi sittenkin, vaikka tuntui vaikealta. Tässä on varmaankin jonkin sortin itsensä ylittämisen mekanismi, joka saa hyvän olon välittäjäaineet hyrräämään. Joka kerta kun olen lähtenyt tahmeasta alusta huolimatta, jaksan yllättyä miten hyvä olo siitä tuleekaan.

Ja se tässä viehättääkin. Hyvä olo tuntuu olevan aina uniikkia, kuin ei olisi kokenut sitä samanlaisena milloinkaan ennen. Kuin se olisi juuri tänään vähän erilaista, vähän voimakkaampaa ja tähdetkin tuntuvat asettuvan oikeille paikoille hyvän treenin jälkeen. Elämän muut haasteet tuntuvatkin yhtäkkiä ihan mahdollisilta selvittää. Jep, tätä tarkoitan liikunnan jälkeisellä hyvällä ololla, vaatimattomasti!

On kaksi liikuntamuotoa yli muiden, joista saan lähes poikkeuksetta ylläkuvatunlaiset endorfiinit:

• Salitreeni (hapottavana, hikisenä ja lempimusiikit oltava)
• Body Combat (ei väliä asiakkaana vai ohjaajana)